a text and installation commissioned for the Mustarinda exhibition Jos muutan jotain, mitä liikutan? / If I change something, what is being moved? curated by nynnyt.
the smallest movement
moving a single atom on purpose takes so much work. so much more than moving uncountable amounts of atoms haphazardly.
the mosquitoes arrived today. a bird is singing in two distorted notes in the distance, the second one rising. it’s the bassline of the forest, mosquitoes playing the lead, another species of birds chirping out a rhythm, cuckoos cuckooing some fills. selina told us that you barely ever see a dead bear in the woods. they make nests in old ant nests and die during the winter.
the winter has decapitated a lot of the trees. i love the feeling of mud under my feet. i don’t want to take obvious photos. it’s ok to have traveled with a camera and only take one photo. or none. or 3000.
i went to norway with my dad when i was about 11. i had my mom’s film camera with me and i felt like i needed to photograph every detail of what i saw. i took pictures of the hotel lobby and stones and a bench. i took hundreds of pictures on film. we were traveling with my dad’s colleague and his kid. when the pictures were developed my dad was angry. it cost a lot of money to develop them and there wasn’t a single close up of the other kid. the only ones with them were from far away with them in the landscape. i was ashamed because i was shamed for taking the wrong kind of pictures and too many of them. i was frustrated already during the trip because i felt like i had to photograph everything and then none of it apparently was any good. i promised myself to never travel with a camera again. years later my mom told me she had liked the photos. now i travel with a camera again.
when they moved a single atom, what changed? our conception of material reality? atoms used to be considered a theoretical concept for understanding the structure of matter, they weren’t considered to necessarily be physically real. now they can be not only perceived but also altered.
to perceive is to make a representation. it takes an electron tunneling microscope to perceive and move single atoms. they aren’t perceived optically, but through a touch from the tiniest distance, by a tunneling process i don’t completely understand. electrons reach across the gap between the microscope tip and the object being scanned, producing a visual representation of it, allowing us to look at things on the atomic level. it’s also capable of dragging an atom to a different position. one of the first things they did when they discovered this possibility was to arrange a bunch of atoms to form the letters IBM (the company that was doing the experiments in the 1980’s).
they used a shit ton of money and effort to spell a company name in single atoms. it’s the smallest logo in the world. you need massive equipment to perceive it and actually seeing it in another form than a representation is impossible.
a photograph is a technical device to produce similarity. emotion is movement within us. a photograph can be a means to unveil something that moved something in order to move something in someone else. it is a material action of operating technical devices to produce a representation of a slice of a part of reality. a representation can result in movement. movement can account to change. change makes matter move. movement makes impressions that call for representations.
karen barad writes about the differences between reflection and diffraction. both are qualities that waveforms have. we tend to consider thinking and representation in terms of reflection. we reflect on something existing independent of our reflection. light reflects off objects and we perceive them.
diffraction is the breaking of waveforms, the physical effect they have upon touching other phenomena. the furniture moves a little bit when the lights are turned on. barad calls for diffractive thinking instead of reflective thinking, thinking that has an effect. i think they can’t be separated. like in reflecting a thing we are an inseparable part of the reflection perception taking place and diffraction can’t not be a part of that process. light can’t reflect without diffracting.
i often forget to count myself when checking if everyone in a group is present. it’s because i look at everyone and count and i don’t see myself. when there is no pain there is just a blank space behind the perception. this is the constellation of matter that constitutes the experiental meness, subjectivity, without which there would be no counting of others that could count me as an other.
moving an atom is the smallest movement we can deliberately make, but could it also be the biggest one? the opposite would be to move the whole universe. in everyday life, atoms move in clusters we recognise as tangible objects and subjects.
my foot in the mud; the feeling of soft mush through the sole of my shoe. my new outdoor sneakers i bought online that are maybe too small but i refuse to admit it. they just need breaking in i say to myself. every other time i wear them i think they’ll be fine and every other i blame myself for not returning them when they arrived. i didn’t, because they were on sale and they didn’t have the next size in stock and they are very nice shoes.
i had been obsessing over things i wanted to buy for a while. consumer fetishism’s little bitch that i am. i told my partner i need some rehabilitation camp to put the anti-capitalist back into me. and then mustarinda came along.
capitalism is not interested in quality. it’s interested in growth. questions of relations of production and division of wealth and labour are more pressing than individual purchase decisions, i tell myself. but maybe i should also tell myself that the smallest movement can be the biggest one. I
to arrive, you need to leave. arriving here takes a lot of effort. it takes the effort of moving bodies through the country, but it also takes the emotional, intellectual and physical labour that it takes for this place to exist.
walking through old growth forest bends time and distance. an hour can feel like for ever and three kilometres appear to never end. without a marked trail one would be lost within minutes. when the yard opens up again and you see the house, it almost comes as a surprise that you found your way back.
pienin liike
yksittäisen atomin liikuttaminen tarkoituksella vaatii valtavasti työtä. paljon enemmän kuin lukemattomien atomien summittainen liikuttaminen.
hyttyset tulivat tänään. joku lintu laulaa kahta särkyvää nuottia jossain kaukana, toinen nuotti on nouseva. se on metsän bassolinja, hyttyset soittaa sooloa, jotkut toisen lajiset linnut sirkuttaa rytmiä ja käet kukkuu fillejä. selina kertoi, että metsästä ei tuskin koskaan löydy kuolleita karhuja, koska ne tekee talvipesän muurahaispesään ja kuolee sinne talven aikana.
talvi on pudottanut pään monilta puilta. muta tuntuu hyvältä jalkojen alla. en halua ottaa itsestäänselviä valokuvia. on ihan ok että on matkustanut kameran kanssa vaikka ottaisi vain yhden kuvan. tai ei yhtään. tai 3000.
kävin norjassa isän kanssa kun olin jotain 11. mulla oli äidin filmikamera mukana ja tuntui että kaikesta piti ottaa kuva. kuvasin hotellin aulan ja kiviä ja penkkejä. otin satoja kuvia filmille. me matkustettiin isän kollegan ja sen lapsen kanssa. kun kuvat kehitettiin isä oli vihainen. kuvien kehittäminen maksoi paljon, eikä yksikään niistä ollut lähikuva siitä toisesta lapsesta. ainoat kuvat siitä oli sellaisia joissa se oli osana maisemaa. minua nolotti koska minua moitittiin siitä että olin ottanut liikaa ja vääränlaisia kuvia. matkallakin jo ärsytti kun oli sellainen olo että kaikesta pitää saada kuva ja sitten ne ei edes ilmeisesti olleet hyviä. lupasin itselleni etten enää ikinä ota matkalle kameraa mukaan. vuosia myöhemmin äiti sanoi pitäneensä kuvista. nyt matkustan taas kameran kanssa.
kun yksittäistä atomia liikutettiin, mikä muuttui? ymmärryksemme materiaalisesta todellisuudesta? atomeita oli aikaisemmin pidetty teoreettisina apuvälineinä materian rakenteen ymmärtämiseksi, mutta niiden ei ajateltu välttämättä olevan fyysisesti olemassa. nyt niitä voidaan paitsi havaita, myös siirrellä.
havaitseminen on esittämistä, representaation tekemistä. yksittäisten atomien havaitsemiseen tarvitaan elektronitunnelointimikroskooppi. atomeja ei voi havaita optisesti, vaan koskettamalla etäisyyden takaa, tunnelointiprosessin avulla jota en täysin ymmärrä. elektronit ylittää pienen raon, joka on mikroskoopin kärjen ja tutkittavan kohteen välillä. kärki tunnustelee kohdetta ja välittää siitä visuaalisen esityksen, jonka avulla voimme nähdä atomitasolla. kärjen avulla voi myös liikutella atomeja eri kohtiin. yksi ekoista jutuista mikä tehtiin kun tämä mahdollisuus löydettiin oli atomien järjestäminen niin, että niistä muodostuu kirjaimet IBM (firma joka kokeita teki 1980-luvulla).
ne käytti hitosti rahaa ja vaivaa kirjoittaakseen yhtiön nimen yksittäisillä atomeilla. maailman pienimmän logon havaitsemiseen tarvitaan massiivinen kalusto eikä sitä voi oikeastaan koskaan nähdä muuta kuin representaationa.
valokuva on tekninen väline samankaltaisuuden tuottamiseen. tunne on liikettä sisällämme. valokuva voi olla väline paljastaa jotain joka liikutti jotain liikuttaakseen jotain jossain muualla. se on teknisillä laitteilla tehtävä materiaalinen toiminto, joka tuottaa representaation pienestä todellisuuden palan pienestä viipaleesta. representaatio voi aiheuttaa liikkeen. liike voi aiheuttaa muutoksen. muutos saa materian liikkeelle. liike saa aikaan vaikutuksia, jotka tarvitsevat representaatiota.
karen barad kirjoittaa reflektion (heijastuminen) ja diffraktion (aaltoliikkeen hajoaminen) eroista. molemmat ovat aaltomuotojen ominaisuuksia. ajattelua ja esittämistä kuvaillaan usein reflektiona. reflektoimme jotain itsemme ulkopuolista, jonka ajatellaan olevan olemassa reflektoinnista riippumatta. valo heijastuu asioista ja me havaitsemme sen.
diffraktio on aaltomuodon hajoamista, aallon fyysistä vaikutusta ilmiöihin joihin se osuu. huonekalut liikkuvat hieman kun valot laitetaan päälle. barad peräänkuuluttaa diffraktiivista ajattelua reflektiivisen ajattelun sijaan, ajattelua jolla on vaikutusta. luulen ettei niitä voi erottaa. kun reflektoimme jotain, olemme erottamaton osa heijastumisen ja havaitsemisen tapahtumaa, eikä diffraktio voi olla olematta osa sitä prosessia. valo ei voi heijastua hajoamatta.
unohdan usein laskea itseni kun lasken ovatko kaikki paikalla. katson ihmisiä, enkä näe itseäni. jos ei ole kipua, havainnon takana on vain tyhjä tila. tämä on materiaalinen muodostelma, joka muodostaa kokemuksen minuudesta, subjektiuden, jota ilman ei voisi laskea toisia jotka voivat laskea minut toisena.
atomin liikuttaminen on pienin liike jonka voimme tehdä tarkoituksella, mutta onko se myös suurin? sen vastakohta olisi koko universumin liikuttaminen. arkipäiväisesti atomit liikkuvat rykelmissä, jotka tunnistamme käsinkosketeltaviksi kohteiksi ja kokijoiksi.
jalkani mudassa; pehmeän mönjän tunne kengän pohjan läpi. kengät on uudet maastolenkkarit jotka ostin netistä alennusmyynnistä ja jotka on liian pienet mitä en suostu myöntämään itselleni. ne pitää vaan ajaa sisään, sanon itselleni. joka toisella kerralla kun käytän niitä ajattelen että kyllä ne on hyvät ja joka toisella kerralla soimaan itseäni etten palauttanut niitä heti kun ne tuli. en tehnyt sitä koska ne on tosi kivat ja ne oli alennuksessa eikä kaupassa ollut seuraavaa kokoa.
olin obsessoinut joistain jutuista mitä halusin ostaa, olenhan kulutusfetisismin pikku narttu. sanoin kumppanilleni että pitäisi mennä jonnekin uudelleenkoulutusleirille että saisin taas herätettyä antikapitalistin itsessäni. sitten päädyin mustarindaan.
kapitalismia ei kiinnosta laatu. sitä kiinnostaa kasvu. tuotantosuhteisiin ja työn ja varallisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset ovat tärkeämpiä kuin kuluttamiseen liittyvät kysymykset, sanon itselleni. mutta ehkä pitäisi kertoa itselleni myös että pienin liike voi olla kaikkein suurin.
saapuminen edellyttää lähtemistä. tänne saapuminen vaatii vaivannäköä. kehojen liikuttamiseen koko maan halki, mutta myös emotionaalista, älyllistä ja fyysistä työtä, joka mahdollistaa tämän paikan olemassaolon.
ikimetsässä käveleminen saa ajan ja etäisyydet taipumaan. tunti voi tuntua ikuisuudelta ja kolme kilometriä loppumattomalta. ilman merkittyä polkua metsään eksyisi minuuteissa. kun piha aukeaa ja talo tulee näkyviin, on melkein yllättävää että on löytänyt takaisin.
Camille Auer 